#12 Itseään kehuvat ihmiset

Tässäpä sellainen ihmisryhmä jonka edustajan kohtaaminen aiheuttaa niin suurta pidäteltyä raivoa ja ärtymystä, että kohtaamisen jälkeen tekee mieli hakata omaa päätään seinään. Maailma on täynnä ihmisiä jotka haluavat kertoa joko mitä he ovat tehneet, mitä he ovat ostaneet, tai miten helvetin hyviä he vain yleensä ottaen ovat ja näitä urpoja sitten pitää kuunnella hampaitaan hiljaisesti kiristellen ihan vain yleisen rauhan nimissä.

Sukulaisiaan ei voi valita ja työtovereidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Ystäviinsä pystyy jopa jonkin verran vaikuttamaankin mutta tässä ryhmässä itseään kehuva ihminen ei juuri viihdy, vaan hänet löytää liian usein juuri kahdesta ensinmainitusta ryhmästä. Mikä onkaan ”mukavampaa” kuin rankan työpäivän ohessa kuulla työtoverin saavutuksista ja yrittää työperäisen stressin keskellä rämpiä tämän ulostaman omakehun sakeassa virrassa. Jotain mystisen kiihottavaa tuossa tapahtumassa on oltava, sillä sen verran usein siihen sorvin ääressä joutuu. Saman ihanuuden on tuntunut löytävän myös se hyvin menestynyt, tai jotain ostanut sukulainen, sillä jorinoiden alettua ei loppua tule vaan joutuu kuuntelemaan kaiken työstä, asunnosta, autosta ja uudesta kotiteatterista ja lopulta omakehu haisee niin vahvasti, että silmiä kirvelee ja oksennus pyrkii suuhun.

Perkeleellistä tilanteessa on se, että pakoon ei pääse. Työpaikalla on noudatettava kirjoittamatonta koodia joka on luotu pitämään edes jonkinlaiset välit toisiaan vihaavien ihmisten välillä ja sukulaisilleen taas on oltava kiltti ihan sen vuoksi, että ne ovat sukulaisia. Missä tahansa muualla itseään kehuvan ihmisen tapaakin, niin takavasen on useimmiten vapaana pakoa varten ja tätä pakenemisreittiä kannattaa käyttää, sillä itseään kehuvan ihmisen kuunteleminen on vahingollisempaa kuin Salattujen elämien katsominen ja se oikeasti tuhoaa aivosoluja.

Itseään kehuva ihminenkin on kuitenkin oikeasti vain ihminen ja hänelläkin on kommunikoinnin tarpeensa jotka hänen pitää tyydyttää. Ikävää vain on se, että jossain kurkunpään ja huulien välillä tuo kommunikoinnin yritys muuttuu tolkuttomaksi elvistelyksi jossa informaatio liikkuu vain yhteen suuntaa ja vastaanottajaa vitutus kasvaa eksponentiaalisesti.

Jos olisi sen verran rohkeutta, että uskaltaisi uhmata käyttäytymiskoodeja ja keskeyttää puheripulista kärsivän itseäänrakastavan idiootin vaikka reilulla:
”Turpa kiinni mä en jaksa kuunnella tuota paskanjauhamista enää sekuntiakaan!” tokaisulla.
Jos olisi sen verran uskallusta, että voisi rikkoa normeja ja pyytää autollaan ylpeilevän pässin ajamaan suoraan jyrkänteeltä alas ja sillä tavalla kokeilemaan niitä saatanan kalliita uuden sukupolven turvatyynyjä.
Jos vain voisi, mutta kun ei. Sitä noudattaa yhteiskuntansa luomia ja elämässä oppimiaan eettisiä ja moraalisia ohjeistuksia ja hiljaisena, kenties silloin tällöin muutaman kerran nyökäten, tai jopa välillä keskusteluun osallistuenkin kuuntelee aivokääpiön sankarillista tarinaa jossa kertoja itse näyttelee suurinta ja kauneinta pääosaa.

Ehkä oikeastaan tämänkin vittumaisen asian kohdalla käy samoin kuin paskojen elokuvakässäreidenkin kohdalla (asia joka vituttaa nro 4) ja sitä on enemmänkin vihainen itselleen ja kyvyttömyydelleen sanoa mitä ajattelee. Intin palikkatestissä kysyttiin olenko koskaan halunnut kukkakauppiaaksi ja kiristääkö vanne päätäni. Kyllä olen halunnut ja kyllä kiristää; aina silloin kun joudun kuuntelemaan itseään kehuvan ihmisen loputonta puhetulvaa. Silloin kiristää ja ihan perkeleesti ja mikä tahansa toinen työpaikka olisi onni ja autuus.