#21 Suomalaisen viihteen laimeus

Jo muinaiset Roomalaiset (ah tuo aloituksen autuus ja vapaus) tiesivät miten kansaa pitää viihdyttää. Aikana jolloin yleisöstä oli hauska katsella kun porukka teurasti toisiaan, oli keisarilla tapana järjestellä tällaisia massiivisia tappokisoja pari kolme kertaa viikossa. Ja kun oikein kunnolla järjestettiin ja pidettiin, niin saatiin kansakin pysymään tyytyväisenä ja kääntämään huomionsa pois mahdollisista epäkohdista. Ja leijonatkin saivat vatsansa täyteen. Paljon ei ole muuttunut noista ajoista. Kunnon viihdyke ja kaikki ovat tyytyväisiä toimii näinäkin päivinä mainiosti.

Suomi on pieni maa ja täällä on vähän ihmisiä. Jos jotain järjestetään, niin se on aina suhteessa väkimäärään. Ihmiset täällä ovat vähän ujoja ja pidättyväisiäkin, melkeinpä siinä määrin, että tuntuvat jopa epäystävälisiltä. Rehellisiäkin täällä ollaan ja vaatimattomia, mutta välillä myös hieman kateellisia ja epävarmoja. Sellaisia täällä ollaan ainakin jos stereotypiat paikkansa pitävät. Eikä täällä vaatimattomuuden tyyssijassa mitään kovin kummoista viihdykettäkään osata kaivata. Riittää kun silloin tällöin kannetaan eukkoa kilpaa, soitetaan hieman ilmakitaraa, pidetään elokuva-/musafestarit tai parit ja huolehditaan siitä, ettei kalja pääse loppumaan. Vähissä ja pienimuotoiset ovat suomalaisen huvit ja hauskuus, mutta ei tänne jumalauta hauskaa olla tultu pitämäänkään. Silloin tällöin kuitenkin yritetään hieman enemmän kuin mihin rahkeet oikeasti riittävät, tai sitten puitteet jäävät kovin vaatimattomiksi ja tuloksena on jotain jota ei oikein muille kehtaisi esitellä.

Joskus kaukaisella 80-luvun loppupuolella meitä siunattiin kansainvälisellä menestyksellä nimeltä Kata Kärkkäinen. Tuolloin suomi vasta harjoitteli kauniiden naisten ja muiden viihdeartistiensa vientiä ulkomaille ja koki tuskaa Ruotsin kyljessä joka oli näitä hommia hoidellut jo pitkään. Ruotsilla oli ABBA ja Herreys euroviisuvoittoineen, kadehdittavan kauniit vaaleat muotitietoiset naisensa ja kauniit homomaiset miehensä. Suomella oli Hanoi Rocks ja telkkarissa rahojaan esitellyt Andy. Ja se sopi meille. Hoidelkoot muut sen homostelun, niin me keskitymme siihen missä me olemme hyviä, mitä se sitten onkaan.

No mutta takaisin Kärkkäiseen. Kata nimittäin oli juuri esiintynyt Playboyssa, kun joku päätti, että hänestä tehdään laulaja. Biisejä väsättiin salanimillä ja Kata paiskattiin keikalle jos toisellekin. Kaikki oli vähän naiivia, halpaa ja tehdynoloista. Vähän niin kuin yrittäisi tehdä ossobuccoa, mutta unohtaisi viinin, vaihtaisi vihannekset pakasteen baby porkkanoihin ja mausteet aromisuolaan. Vähän niin kuin ne säälittävät nuorisolle tarkoitetut musiikkiohjelmat ennen Jyrkiä, tai vähän niin kuin ulkomaille kovasti työnnetty Miisa joka itse asiassa vain aukoi musiikin tahdissa suutaan. Kovasti yritystä, mutta ei oikein tiedetty mitä pitäisi tehdä, eikä oikein mihin suuntaan kannattaisi liikkua. Tiedettiin vain, että liike on tärkeää oli lopputulos mitä tahansa.

Lopulta Kata sitten saapui Helsinkiin Hakaniemen torille. Häntä varten oli keskelle toria pystytetty lainapeitteellä päällystetty puukehikko jonka sisällä oli pieni lava. Äänentoistolaitteet oli asennettu ja taustatanssijat sijoitettu Katan kummallekin puolelle koska syvyyttä lavalla ei juuri ollut. Kata oli nuori ja nätti, eikä hän mikään rumilus ole näin vanhempanakaan. Itse asiassa olen aina pitänyt hänen ulkonäöstään ja hän on mielestäni aina ollut yksi suomen kauneimmista naisista. Eivätkä Katan avut suinkaan tähän pääty. Ulos on tullut niin kirjaa, käsikirjoitusta kuin öljyvärimaalaustakin. Kyseessä on siis rakkaat lukijani aikamoinen pakkaus.

Siellä Kata siis oli ja veti esiintymisensä suhteellisen eleettömästi. Ympärillä pomppivat tasaisen epätahdissa koikkelehtivat tanssijat ja yhdellä sivustalla savukone sylki kelpo tussahduksen toisensa perään. Lainapeitteet lepattivat vienossa tuulessa ja ujo yleisö seurasi paikallaan tapittaen torille tuotua kummajaista. Taustanauhalla kappaleet seurasivat toisiaan ja kaikki oli jotenkin niin käsittämättömän laimeaa, että sitä oli pakko kommentoida:

Minä: ”Mikä ihme tuon savun tarkoitus oikein on?”, Kata peittyi osittain pienen tussahduksen taakse tullakseen jälleen uudelleen esiin. ”Miksi helvetissä sitä pitää puskea tuolle pienelle lavalle? Se näyttää todella typerältä.”

Tuntematon mies: ”Älä ole niin kielteinen.”

Paljon on muuttunut sitten 80-luvun, mutta kyllä me vieläkin osaamme laimean, halvan ja myötähäpeää synnyttävän kornin viihteen ja populaarisen kulttuurin luonnin. "Hyvinä" esimerkkeinä mainittakoot vaikkapa tositeeveen muutaman vuoden takainen Miljonäärijussi ja aivan lähiaikoina esitetty Suomen Unelmien Poikamies. Ja kenen idea oli änkeä sitä heviä sinne euroviisuihin kahtena peräkkäisenä vuotena? Kuka oikeasti kuvitteli, että se todella toimisi? Onneksi meillä on HIM joka edes vähän helpottaa alan kulttuuria seuraavan henkistä tuskaa.

Katan ”konsertissa” kuulemani tuntemattoman miehen sanat jäivät kaikumaan mieleeni ja minä mietin, että kielteisyydestäkö se olikin kiinni? Ja minä kun luulin, että se oli se piirretty pillunkuva lavan keskellä olevassa pystylaudassa joka ärsytti.

Little by little, step by step.