Joskus lapsena pidin uimisesta kovastikkin. Muistan polskineeni rantavedessä kesän jos toisenkin ja aina se vain oli yhtä mukavaa ja piristävää. Vaikka lapsena vähät välittikin siitä jos pohja oli hieman mutainen, tai vastaan kellui kuollut sammakko, niin yhtä asiaa en kuitenkaan sietänyt. Tuo asia oli rantakaislikko. Yhä vieläkin tuo vesiemme ehkä yleisin kasvi aiheuttaa minulle kylmiä väreitä. Minulla on muistikuva siitä kuinka alle kymmenkesäisenä juuri uimaan oppineena huidoin itseäni vaivalloisesti rantavedessä eteenpäin silmät kiinni, kunnes yht'äkkiä huomasin olevani kuivien ja limaisten kaislojen ympäröimänä. Lähtöni kaislojen keskeltä oli valoakin nopeampi ja paskapaniikissa ylitti kaikki inhimillisen suorituskyvyn rajat.
Minulla on myös eräänlainen optimistinen ja kaunis mielikuva uimisesta. Se on eräänlainen uimisen utopia. Tuossa mielikuvassa ihminen lipuu rauhallisin vedoin tyyntä järvenpintaa ja jossain omaa elämäänsä pitää kuikka jonka ääni kantaa pitkin järvenpintaa. Aurinko on jo osittan laskenut taivaanrannassa kasvavien puiden taa, mutta sen lämpö on vielä jäljellä. Vesi hyväilee ihoa kauttaaltaan ja koskettaa ihmisen tuntoaistia täydellisesti, pehmeästi ja kokonaisvaltaisesti.
Valitettavasti todellisuus vain on jotain aivan muuta.
Elämän kerrotaan eräänkin teorian mukaan kehittyneen meressä jossa kaikki on alkanut yksisouluisista jotka sitten ovat kehittyneen monisoluisiksi ja lopulta kasvattaneet raajat ja nousseet kuivalle maalle. Tämä on ollut aivan saatana hyvä idea sillä jos joutuisin elämään niiden kaikenlaisten elävien limaklimppien, ryömivien pötköjen, miljoonajalkaisten epämääräisten letkujen, portugalin sotalaivojen, meduusojen ja muiden inhottavuuksien kanssa niin tappaisin varmasti itseni.
Rakkaat lukijani, tiesittekö että on muun muassa olemassa kala joka uiskentelee veteen kusevan virtsaputkeen jääden sinne syöpöttelemään ja elelemään? Kalaa ei käsin ulos vedetä, vaan sen poistaa sieltä kirurgi veitsellä.
Entäs sitten iilimato? Katselin kerran dokumenttia jossa heppu kertoi nenässään jonkin aikaa asuneesta iilimadosta ja joka silloin tällöin työnsi toisen päänsä ulos kuin kurkkiakseen maailmanmenoa ilman, että loisen isäntä edes huomasi asiaa. Erään ravintolan työntekijä oli kertojan mukaan säikähtänyt kovastikkin tilausta vastaanottaessaan tämän pienen asukkaan kurkatessa, että mitäs tänään syödään?
Hauki taasen ei sinänsä kuulosta kovin kummoiselta otukselta, mutta silläkin on omat keinonsa viedä rauhallisen veronmaksajan hermot. Hauki on petokala joka syö suurinpiirtein kaikkea itseään pienempää ja muutama vuosi sitten iltapäivälehdet revittelivätkin juttua tytöstä jonka isovarpaan hauki oli raadellut. Jälki ei sinänsä ainakaan kuvan perusteella kummoista ollut, mutta kuvitelkaapa saunasta nakupellenä järveen hypänneen hyväuskoisen suomalaisen miehen järvivedessä pikkuiseksi kutistunutta piliä jonka nälkäinen hauki nappaa. Ei sisällä luita eikä rustoja ja kokokin on varmasti hauen normaaliateriaa puolta pienempi. Menee alas yhdella nielaisulla.
Että tällaisia elukoita maailman järvivedet voivat sisällään pitää ja noiden armoille ihmisen pitäisi itsensä aivan vapaaehtoisesti antaa. Ja tarinathan ovat täyttä totta ja vaikka eivät olisikaan niin riittää, että ne saattaisivat olla.
Merissä ei tilanne ole sen parempi. Itseasiassa se on moninverroin huonompi. Limaklimppiä ja muuta ällötystä löytyy joka lähtöön. On kengänauhamatoa joka saattaa kasvaa jopa 60 metriseksi letkuksi ja limanahkiaista joka on aivan perkeleen rumannäköinen ruskea räkää erittävä kiemurteleva kärmes.
Luin kerran jostain huumoriartikkelin jossa käsiteltiin muuan mielenkiintoista ilmiötä. Monilla maalla elävillä olioilla on nimittäin meressä elävä inhottava vastineensa. Homma siis toimii niin, että otetaan merenpinnan yläpuolella vaikuttava otus ja liitetään sen nimeen sana meri ja lähes aina saadaan jokin todellinen ja saatanallisen vastenmielinen olento joka on joko äärimmäisen ruma tai äärimmäisen limainen. Merestä löytyy niin etaanaa kuin siiliäkin. Aina ei kyseessä tarvitse olla edes elävä olento. Jopa ruoille kuten makkara ja kurkku, ja kasveille kuten vuokko löytyy omat vastineitaan tuosta inhottavan pimeästä ja märästä maailmasta.
Käykäähän katsomassa rakkaat lukijat:
http://blog.hotelclub.com/worlds-10-ugliest-sea-creatures/
http://www.seawater.no/fauna/index.htm
HYI PERKELE!!! Ikinä en enää ui, peseydy tai juo vettä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti